PIKKUINEN TULITIKKUTYTTÖ
Vuoden viimeisenä iltana oli kova pakkanen ja lunta tuprutti solkenaan. Siellä kylmässä ja katulamppujen valon täytteisessä illassa kulki köyhä tyttöparka, paljaspäin ja avojaloin. Hänellä oli kyllä ollut crocsit kotoa lähtiessä, mutta niistä ei ollut paljon hyötyä. Ne olivat kyllä aivan liian isot, ne olivat kuuluneet hänen äidilleen, ja tämä kurja pikku olento oli pudottanut ne väistäessään kahta linja-autoa, jotka vyöryivät pitkin tietä kamalaa vauhtia. Toista crocseista tyttö ei onnistunut löytämään, ja toisen nappasi ilkeä poika, joka ylpeili ystävilleen heidän kuvatessaan tilannetta. Joten tyttö jatkoi kulkuaan paljain jaloin, jotka olivat sangen sinipunaiset kylmästä.
Vanhan farkkutakkinsa taskussa hän kantoi askeittain tulitikkuja, ja hänellä oli kimppu niitä käsissään. Kukaan ei ollut suostunut ostamaan häneltä mitään koko päivänä, eikä antanut hänelle senttiäkään. Väristen kylmästä ja nälästä hän hiipi eteenpäin, lapsirukka, hän oli kuin itse kurjuuden kuvajainen. Lumihiutaleita putoili hänen pitkille, vaaleille kutreilleen, jotka laskeutuivat kiharaisina hänen olkapäilleen, mutta hän ei kiinnittänyt niihin huomiota.
Valot loistivat joka ikkunasta, kun ihmiset katselivat televisiota ja viettivät aikaa rakkaidensa kanssa. Ilmassa leijui paistetun lihan tuoksu ja värikkäät raketit lensivät kohti mustaa yötaivasta, olihan sentään uudenvuoden aatto - kyllä, hän muisti sen. Kahden talon kulmauksessa hän lysähti maahan ja käpertyi kippuraan. Hän oli vetänyt pikku jalkansa alleen, muttei voinut pitää kylmää loitolla, eikä hän rohjennut mennä kotiin, sillä hän ei ollut myynyt ainuttakaan tulitikkua, eikä voinut viedä kotiin senttiäkään. Isä varmasti antaisi hänelle selkään, olisi luultavasti humaltunutkin. Sitäpaitsi kotona oli melkein yhtä kylmä kuin täällä kadulla, sillä heidän sähkölaskunsa oli jäänyt maksamatta ja sähkön tulo oli lopetettu.
Hänen pienet kätensä olivat melkein jäässä. Oi, ehkä palava tulitikku auttaisi, jos hän voisi vetää sen askista ja raapaista seinää vasten, ihan vain lämmitelläkseen sormiaan.
Hän otti yhden ja raapaisi - kuinka se rätisikään palaessaan! Se hohti lämmintä, kirkasta valoa kuin pieni kynttilä, kun hän piteli kättään sen yllä. Se oli kertakaikkisen ihmeellinen valo. Tytöstä tuntui kuin hän olisi istunut suuren leivinuunin ääressä, jossa oli paistumassa leipää ja kakkuja. Oi kuinka tuli paloikaan! Se tuntui niin ihmeen lämpimältä, että lapsi ojensi jalkansa kuin niitä lämmitelläkseen, mutta silloin liekki sammui, uuni katosi ja hänellä oli vain puoliksi palaneen tikun jäänteet kädessään.
Hän raapaisi toisen tikun palamaan. Se leimahti liekkeihin, ja siinä missä valo kosketti seinää, se muutui läpinäkyväksi kuin huntu ja hän saattoi nähdä sisälle huoneeseen. Pöytä oli peitetty lumivalkealla liinalla, jonka päällä seisoi runsas kattaus ilman että mitään herkkua puuttui. Liha, perunat ja joulun jälkeiset suklaamakeiset houkuttelivat tyttöä ja vesi herahti hänen kielelleen. Sitten tikku sammui, ja hänen edessään oli vain kylmä, kostea seinä.
Hän sytytti kolmannen tikun, ja löysi itsensä istumasta kauniin joulukuusen alla. Se oli suurempi ja kauniimmin koristeltu kuin se jonka hän oli nähnyt kaupungin keskuskadun keskellä. Tuhannet kynttilät loistivat vihreilla oksilla, ja koristeet säihkyivät kaikissa sateekaaren väreissä. Pikkuinen ojensi kättään niitä kohti ja sitten tuli sammui.
Ilotulitteet kohosivat yhä ylemmäs, kunnes ne näyttivät sekoittuvan taivaan tähtien joukkoon. Sitten hän näki tähden putoavan, jättäen jälkeensä tulisen vanan. "Joku tekee kuolemaa", ajatteli pikku tyttö, sillä hänen vanha isoäitinsä, ainoa ihminen joka oli häntä rakastanut, ja joka oli nyt jo kuollut, oli kertonut hänelle että kun tähti putoaa, oli sielu matkalla Jumalan luokse.
Hän raapaisi tikun palamaan, ja valo ympäröi hänet; ja kirkkaudessa seisoi hänen vanha isoäitinsä, kirkkaana ja loistavana, silti lempeän ja rakastavan näköisenä.
"Isoäiti", huusi pikkuinen, "oi ota minut mukaasi; tiedän että menet pois kun tikku palaa loppuun; katoat niin kuin se lämmin leivinuusi, juhlaillallinen ja iso, mahtava joulukuusi." Muutama baarista kotiin matkaava mies naurahteli ja huuteli tytölle.
"Onko pikkuinen unohtanut kotiintuloajan? Menehän kotiin siitä hourimasta", he sanoivat ja jatkoivat hoippuen matkaansa kohti lämmintä kotia.
Pikkuinen tyttö sytytti koko kimpun tulitikkuja, sillä hän tahtoi pitää isoäidin luonaan. Ja tikut hohtivat valoa, joka oli kirkkaampi kuin keskipäivä, ja hänen isoäitinsä ei ollut koskaan näyttänyt niin suurelta tai niin kauniilta. Tämä otti pikkutytön syliinsä ja he kumpikin lensivät ylöspäin kirkkaudessa ja ilossa kauas taivaaseen, missä ei ole kylmää eikä nälkää eikä kipua, sillä he olivat Jumalan luona.
Aamun koitteessa makasi pikkuinen, posket kalpeina ja hymy huulillaan, nojaten vasten seinää ja poliisin keltainen nauha häntä ympäröiden - hän oli jäätynyt kuoliaaksi vuoden viimeisenä yönä. Ja uuden vuoden aurinko nousi, valaisten pikku ruumiin säteillään. Lapsi istui vieläkin, kuolon kangistamana, pitäen tulitikkuja kädessään, muutama niistä oli palaneena, kun ambulanssi saapui hakemaan häntä.
"Hän yritti lämmitellä," jotkut sanoivat.
Eikä kukaan voinut aavistaa niitä kauniita asioita, joita hän oli nähnyt, tai mihin autuuteen hän oli astunut isoäitinsä kanssa uudenvuoden päivänä.
Alkuperäisteos H.C. Andersen
Vanhan farkkutakkinsa taskussa hän kantoi askeittain tulitikkuja, ja hänellä oli kimppu niitä käsissään. Kukaan ei ollut suostunut ostamaan häneltä mitään koko päivänä, eikä antanut hänelle senttiäkään. Väristen kylmästä ja nälästä hän hiipi eteenpäin, lapsirukka, hän oli kuin itse kurjuuden kuvajainen. Lumihiutaleita putoili hänen pitkille, vaaleille kutreilleen, jotka laskeutuivat kiharaisina hänen olkapäilleen, mutta hän ei kiinnittänyt niihin huomiota.
Valot loistivat joka ikkunasta, kun ihmiset katselivat televisiota ja viettivät aikaa rakkaidensa kanssa. Ilmassa leijui paistetun lihan tuoksu ja värikkäät raketit lensivät kohti mustaa yötaivasta, olihan sentään uudenvuoden aatto - kyllä, hän muisti sen. Kahden talon kulmauksessa hän lysähti maahan ja käpertyi kippuraan. Hän oli vetänyt pikku jalkansa alleen, muttei voinut pitää kylmää loitolla, eikä hän rohjennut mennä kotiin, sillä hän ei ollut myynyt ainuttakaan tulitikkua, eikä voinut viedä kotiin senttiäkään. Isä varmasti antaisi hänelle selkään, olisi luultavasti humaltunutkin. Sitäpaitsi kotona oli melkein yhtä kylmä kuin täällä kadulla, sillä heidän sähkölaskunsa oli jäänyt maksamatta ja sähkön tulo oli lopetettu.
Hänen pienet kätensä olivat melkein jäässä. Oi, ehkä palava tulitikku auttaisi, jos hän voisi vetää sen askista ja raapaista seinää vasten, ihan vain lämmitelläkseen sormiaan.
Hän otti yhden ja raapaisi - kuinka se rätisikään palaessaan! Se hohti lämmintä, kirkasta valoa kuin pieni kynttilä, kun hän piteli kättään sen yllä. Se oli kertakaikkisen ihmeellinen valo. Tytöstä tuntui kuin hän olisi istunut suuren leivinuunin ääressä, jossa oli paistumassa leipää ja kakkuja. Oi kuinka tuli paloikaan! Se tuntui niin ihmeen lämpimältä, että lapsi ojensi jalkansa kuin niitä lämmitelläkseen, mutta silloin liekki sammui, uuni katosi ja hänellä oli vain puoliksi palaneen tikun jäänteet kädessään.
Hän raapaisi toisen tikun palamaan. Se leimahti liekkeihin, ja siinä missä valo kosketti seinää, se muutui läpinäkyväksi kuin huntu ja hän saattoi nähdä sisälle huoneeseen. Pöytä oli peitetty lumivalkealla liinalla, jonka päällä seisoi runsas kattaus ilman että mitään herkkua puuttui. Liha, perunat ja joulun jälkeiset suklaamakeiset houkuttelivat tyttöä ja vesi herahti hänen kielelleen. Sitten tikku sammui, ja hänen edessään oli vain kylmä, kostea seinä.
Hän sytytti kolmannen tikun, ja löysi itsensä istumasta kauniin joulukuusen alla. Se oli suurempi ja kauniimmin koristeltu kuin se jonka hän oli nähnyt kaupungin keskuskadun keskellä. Tuhannet kynttilät loistivat vihreilla oksilla, ja koristeet säihkyivät kaikissa sateekaaren väreissä. Pikkuinen ojensi kättään niitä kohti ja sitten tuli sammui.
Ilotulitteet kohosivat yhä ylemmäs, kunnes ne näyttivät sekoittuvan taivaan tähtien joukkoon. Sitten hän näki tähden putoavan, jättäen jälkeensä tulisen vanan. "Joku tekee kuolemaa", ajatteli pikku tyttö, sillä hänen vanha isoäitinsä, ainoa ihminen joka oli häntä rakastanut, ja joka oli nyt jo kuollut, oli kertonut hänelle että kun tähti putoaa, oli sielu matkalla Jumalan luokse.
Hän raapaisi tikun palamaan, ja valo ympäröi hänet; ja kirkkaudessa seisoi hänen vanha isoäitinsä, kirkkaana ja loistavana, silti lempeän ja rakastavan näköisenä.
"Isoäiti", huusi pikkuinen, "oi ota minut mukaasi; tiedän että menet pois kun tikku palaa loppuun; katoat niin kuin se lämmin leivinuusi, juhlaillallinen ja iso, mahtava joulukuusi." Muutama baarista kotiin matkaava mies naurahteli ja huuteli tytölle.
"Onko pikkuinen unohtanut kotiintuloajan? Menehän kotiin siitä hourimasta", he sanoivat ja jatkoivat hoippuen matkaansa kohti lämmintä kotia.
Pikkuinen tyttö sytytti koko kimpun tulitikkuja, sillä hän tahtoi pitää isoäidin luonaan. Ja tikut hohtivat valoa, joka oli kirkkaampi kuin keskipäivä, ja hänen isoäitinsä ei ollut koskaan näyttänyt niin suurelta tai niin kauniilta. Tämä otti pikkutytön syliinsä ja he kumpikin lensivät ylöspäin kirkkaudessa ja ilossa kauas taivaaseen, missä ei ole kylmää eikä nälkää eikä kipua, sillä he olivat Jumalan luona.
Aamun koitteessa makasi pikkuinen, posket kalpeina ja hymy huulillaan, nojaten vasten seinää ja poliisin keltainen nauha häntä ympäröiden - hän oli jäätynyt kuoliaaksi vuoden viimeisenä yönä. Ja uuden vuoden aurinko nousi, valaisten pikku ruumiin säteillään. Lapsi istui vieläkin, kuolon kangistamana, pitäen tulitikkuja kädessään, muutama niistä oli palaneena, kun ambulanssi saapui hakemaan häntä.
"Hän yritti lämmitellä," jotkut sanoivat.
Eikä kukaan voinut aavistaa niitä kauniita asioita, joita hän oli nähnyt, tai mihin autuuteen hän oli astunut isoäitinsä kanssa uudenvuoden päivänä.
Alkuperäisteos H.C. Andersen
Kommentit
Lähetä kommentti